jalan

hannibal-reitti

Stacks Image 2086
Bernard Levin, From the Camargue to the Alps. A Walk Across France in Hannibal’s Footsteps. Summersdale 2009. Alkuperäisteos julkaistu 1985 nimellä Hannibal’s Footsteps.

Bernard Levin (1928-2004) oli kuuluisa ja omapäinen lontoolainen journalisti, joka työskenteli arvostettuna toimittajana esimerkiksi The Times-sanomalehdessä ja teki ajankohtaishaastatteluja televisioon BBC:lle. Kirjassaan Levin kertoo 1980-luvulla tekemästään reissusta, jolla hän kulkee jalkaisin karthagolaisen sotapäällikkö Hannibalin reittiä Ranskan Camarguesta alpeille, Italian puolelle.
Kävelemisestä

Levin toteaa kirjan alussa lähteneensä Hannibalin jalanjälkiä seuraamaan muun muassa siksi, että pitää kävelemisestä ja sen tasaisesta rytmistä, joka mahdollistaa keskittymisen näköhavaintoihin, ääniin ja ajatuksiin. Tämän lisäksi kirjoittajalle ovat tärkeitä fyysinen itsenäisyys, tunne kävelysauvasta kädessä ja repusta selässä. Hänestä on myös mukava nähdä jotain kaukaisuudessa ja lähestyä sitä hitaasti jalan eikä kiireisesti pyörillä.

Suunniteltu retki

Alussa Levin kertoo itse sotapäällikkö Hannibalista ja tuo esille sen, että hänen reittinsä ei varmuudella ole tismalleen sama, koska tutkijoillakin on edelleen tarkasta reitistä erimielisyyksiä. Lukiessa minua häiritsi toisinaan tuntu kävelyn ”liiasta” suunnittelusta, kuten van Goghin Arlesitar-maalauksen ilmettynä kopiona esiintyvän naisen haastattelu ja muutama muu hyvin ajoitettu tapahtuma. Näitä kohtia selitti sitten se, että vaikka Levinillä ei ollut Hannibalin tapaan muassaan elefantteja ja valtaisaa armeijaa, oli hänellä seuranaan kirjan tarinassa näkymättömissä pysyttelevä pieni tv-kuvausryhmä. Niin, tästä reissusta tehtiin samalla myös tv-ohjelma! Olen ilmeisesti tottuneempi lukemaan aidosti yksin liikkuneiden sankarivaeltajien tarinoita yksinäisestä kulkemisesta omilla poluillaan.

Itse kävelemisestä kertominen pääsee vahvempaan rooliin vasta kirjan loppupuolella, kun matka etenee tasangolta vaihtelevaan maastoon ja lopulta vuoristoon saakka. Siellä kävelykerronta muuttuu jotenkin inhimillisemmäksi, kun Levin ei kommentoikaan ranskalaisten sinfoniaorkesterien tasoa, vaan ympäröivää maisemaa tai polun vaativuutta ja kovenevia olosuhteita. Alun tietty korkealentoisuus väistyy, kun kulkijan askel suuntaa konkreettisesti korkeammalle. Tiukinta on silloin, kun Levin nousee oppaan johdolla, sekä tavaroita kantavan aasin ja tämän varsan kanssa Col des Aiguilles’n huikeisiin maisemiin ja selviää myös huonossa kelissä sieltä alas vaativaa polkua.

Kartta? Käännökset?

Kirjaa lukiessani kaipasin jälleen sen sivuille karttaa, koska reissusta lukiessa tekee mieli heti katsoa, missä tarkalleen mennään.

Laajan korkeakulttuurisivistyksen omaava Levin olettaa englanninkielisen teoksen lukijaltaan vähintään perustason ranskan taitoa. Mitä suotta kääntämään sinne tänne ripoteltuja ranskankielisiä sanoja, ilmauksia tai peräti muutaman rivin värssyjä! Melko ylimielistä, etenkin kun Levin tekstin alussa yrittää väittää, että on muka aina luullut ettei osaa puhua ranskaa. Ja selvittää heti reissun alkuun kaksi haastattelua täysin ranskaksi. Käsittääkseni suomeksi harvoin julkaistaan tämänkaltaista teosta, jossa vieraskielisiä ilmauksia ei olisi sujuvasti käännetty tekstin yhteyteen.

Levin on sujuvasanainen, usein kärkeväkin havainnoija ja kirjoittaja. On kieltämättä miellyttävää lukea sellaisen henkilön tekstiä, joka ei vain kehu kaikkea, vaan joka laukoo myös muunsävyisiä mielipiteitä sumeilematta. Kun lukee Bernard Levinin käsityksiä räikeästi turismoidun Savines-le-Lacin kaupungista, voi miettiä, mitä sille onkaan ehtinyt tapahtua 1980-luvun puolivälin jälkeen. Entä onko tuolloin turmeltumaton naapurikaupunki Embrun onnistunut säästymään turismin kiroilta edes osin? Jos lukija taasen hakee nimen omaan kokemuksia Ranskassa kävelemisestä, on Timo Tuomen Jalan halki Ranskan osuvampi ja käytännönläheisempi kirjavalinta.