jalan

wanderlust

Stacks Image 2083
Rebecca Solnit, Wanderlust. A History of Walking. Penguin Books, New York, N.Y. 2000.

Teos käsittelee monipuolisesti kävelemisen historiaa, keskittyen kävelykulttuuriin, sen kehitykseen ja asemaan yhteiskunnassa tai yhteisöissä. Kalifornialainen Solnit paneutuu pääosin oman maansa sekä Britannian kävelykulttuurin kehittymiseen ja ilmiöihin.
Kolme mailia tunnissa

Esseisti, kulttuurihistorioitsija ja aktivisti Solnit on itse kokenut kävelijä. Hän pitää kävelemisestä, koska se on hidasta, ja arvelee että sekä mieli että jalat toimivat kolmen mailin tuntivauhdilla. Tämä johtaa siihen että nykymaailma toimii nopeammin kuin ajatus tai ajattelevaisuus. Muistaakseni pitkästä Ranskan kävelyreissustaan kirjoittanut Timo Tuomi sanoi haastattelussa, että viisi kilometriä tunnissa on hänestä sopiva vauhti. Sattuu aika hyvin yksiin Solnitin kanssa. Omaa vauhtiaan voi itse kukin miettiä.

Solnit esittelee käveleviä filosofeja aina Aristoteleesta alkaen. Rousseau mietiskeli lähinnä kävellessään, Kierkegaard jsanoo luoneensa työnsä kävellessään. Kävely on aikaa ajatella. Entä pyhiinvaeltajat? Heidän tärkein päämääränsä kävelyllä lienee mietiskely, ei niinkään fyysinen päämäärä.

Matkanteosta virkistäytymiseen

Kävely on ensisijaisesti tapa liikkua paikasta toiseen. Solnit avaa kävelyn muuttumista virkistäytymiseksi - siis vapaa-ajan huviksi ja hyödyksi. Esimerkiksi runoilija William Wordsworth ja hänen sisarensa Dorothy hämmensivät aikalaisiaan 1700-luvun lopun Englannissa kävelemällä myös pitkiä matkoja ihan ulkoilun vuoksi. Jalan liikkumista oli pidetty vaarallisena maantierosvojen takia, mutta kulttuuri alkoi muuttua, kun tiet ja turvallisuus paranivat. Yläluokat panostivat Britanniassa puutarhoihin, joissa käveleminen oli paremmin hyväksytty huvitus. Urheilullisemmat alkoivat hankkia meriittiä nousemalla vuorille, jopa kilpaillen toistensa kanssa.

Teollistumisen myötä väestöä muutti Britanniassa kaupunkeihin, joissa ilmanlaatu oli kehno. Raskaan työn raatajia hakeutui vapaapäivinä maaseudulle kulkemaan kaikille avoimia polkuja, mutta metsästysalueitaan mustasukkaisesti vartioineet maanomistajat estivät paikoin polkujen käyttöä. Kävelijät ja kävelyklubit kävivät kuitenkin avoimeen vastarintaan ja joskus painostus jopa onnistui, niin että kävelypoluille pääsi taas. Näitä järkyttävästi yksityiskäyttöön suljettujen maa-alueiden käyttörajoituksia on jokamiehenoikeuksien maassa vaikea ymmärtää.

Kävelyn ulottuvuuksia

Jos yksi rakastaa vuorilla kävelyä, toinen kulkee vain kaupungin kaduilla tai puistoissa. Joku tekee kävelystä taidetta ja dokumentoi sitä kuvin tai sanoin (Richard Long), toinen sommittelee runoja, kuten Walt Whitman. Kirjoittaja pohtii erikseen naisten asemaa katujen käyttäjinä. Aina ei ole ollut kunniallista kulkea ilman miespuolistaseuralaista kadulla, ja nyt kun on, onko se turvallista?

Joukossa kulkiessaankin voi uhmata vaaraa, jos asettuu vallanpitäjiä vastaan. Solnit nostaa esiin jalan liikkujien joukkovoiman tarkastellessaan Berliinin ja Prahan vapautumista, joihin kumpaankin liittyi suurten ihmisjoukkojen kokoontuminen kaupungin kaduille kävelemään ja osoittamaan väkivallattomasti mieltään muutoksen puolesta.

Entäpä kaupungit kävelijän tilana? Wanderlust pohtii mm. Pariisin kaupunkikuvan muutosta, lähiöistymistä ja autoilukulttuuria ja havaitsee kävelijöiden tilan pienenevän. Hmm, kirjan julkaisusta on 10 vuotta. Kehitystä tapahtuu paikoin myös toiseen suuntaan, ainakin Euroopassa. Esimerkiksi Nizzan keskustassa kävelijöille on annettu aiemmin autojen valtaamaa tilaa takaisin ja useassa Suomen kaupungissa kävelykadut on ymmärretty viimein hyväksi ja kannatettavaksi asiaksi.

Lukukokemus

Luin Rebecca Solnitin kirjaa usean kuukauden ajan, iltalukemisena aina pienen pätkän kerrallaan. Paikoin kirja tuntuu jopa uuvuttavan uutteralta, eikä lukuisia faktoja jaksa käsitellä liikaa yhdellä lukukerralla. Pätkittäinen lukutapa sopiikin tälle yleissivistävälle kirjalle hyvin, sillä Wanderlust herättää uusia ajatuksia. Edes lyhyen matkan käveleminen on arkipäiväinen asia useimmille, mutta on mielenkiintoista pohtia, mihin kaikkeen kävely tekona on voinut ja voi liittyä. Kuka saa kävellä, missä, mihin aikaan, minkä vuoksi saa ja minkä ei; kävely taiteena...

Samaa aihetta hieman toisin teoksessa The Lost Art of Walking käsitellyt Geoff Nicholson tuntuu pitävän Solnitin kirjaa liian tosissaan kirjoitettuna. Rebecca Solnitin kieltämättä vakava lähestymistapa on kuitenkin paitsi akateeminen, myös henkilökohtainen. Kirjan lopusta löytyvät myös lähdeviitteet ja pieni hakemisto. Kielitaito joutuu Wanderlustia lukiessa koetukselle: sivistynyt sanasto ei ole helpoimmasta päästä. Mutta sitä varten on sanakirja olemassa.

Rebecca Solnit on päämäärätietoinen kävelijä, joka osaa pysähtyä havainnoimaan tien varrella kohtaamaansa. Jos tämän avulla pysyy kävelypolulla, mitähän tarjoaa hänen myöhempi teoksensa A Field Guide to Getting Lost?